Hei oletsä joku urheilija?

Nyt kun kerran tämän blogin kanssa on alkuun päässyt, tuntuu pää pursuavan ajatuksia ja ideoita kaikesta siitä mistä voisi teille kirjoittaa! Hyvä näin. Siispä otetaan tästä fiiliksestä nyt kaikki ilo irti, ja tässäpä taas kirjoittelen. Tällä kertaa haluiaisin, vielä kun blogini on näin alkutaipaleella, jakaa kanssanne muutaman ajatuksen urheilijaminästäni.

 

Ensinnäkin löydän itseni usein miettimästä, kuka on urheilija? Onko urheilija henkilö, joka urheilee työkseen ja tekee sillä uraa? Voiko urheilija olla myös joku muu? Olenko minä urheilija? Missä menee raja harrastajan ja urheilijan välillä? Tätä kysyvät minulta myös itseni lisäksi tutut, ystävät ja tuntemattomat. Mielestäni urheilijan erottaa harrastajasta kokonaisuus. Mistä päiväsi koostuvat? Vievätkö urheilu ja siihen littyvä toiminta suuren osan ajastasi? Toisaalta myös tavoitteet määrittävät kuka on urheilija. Mihin tähtäät? Tai tähtäätkö ylipäätään mihinkään? Haluatko kenties kilpailla harjoittamassasi lajissa joku päivä?

 

Urheilullisuuden ei kuitenkaan mielestäni tulisi kumuloitua pelkästään tähän kilpailemiseen. Mielestäni turhankin moni tähtää kilpailuihin ja pitää kilpailuita itsetarkoituksena. Varsinkin fitneksessä, joka nykyään myös muotilajiksi kutsutaan, nousee monelle lajin harjoittamisen tavoitteeksi kilpaileminen. Sitä varten treenataan. Toisilla toimii ja toisilla taas ei. Toki meitä motivoi niin urheilijoina, kuin ihmisinäkin yleensä hyvin erilaiset asiat ja toisia kilpailu ja voittaminen ovat suurimmat motivaation lähteet. Tämä suotakoon heille. Toisille voi riittää pelkkä itsensä voittaminen. Ei voi sanoa, että toinen motivaattori on toista parempi.

 

Kilpaileminen on minulle vaikea laji. Olen vilpittömästi suunnattoman onnellinen toisten, jopa tuntemattomienkin ihmisten saavutuksista ja onnistumisista. En osaa kadehtia toisten saavutuksia, vaan ihailen muita ihmisiä. En osaa ajatella, että toisen voitto olisi minulta itseltäni pois. Tässä asetelmassa kilpaileminen on hankalaa. Voiko ollakin, ettei minua ole luotu kilpailemaan? Vai olisinko sittenkin omiani kilpailemaan? Kilpailussa menestymättömyys ei romuttaisi eläämäni vaan saisikin yrittämään enemmän. Osaisin iloita toisten menestyksestä, ja ottaa mallia. Oppia itsekin.

 

Itse olen myös pohtinut mikä minua itseäni motivoi, urheilijana, jos sellaiseksi nyt itseäni haluan kutsua. Motivaationi kumpuaa lähinnä juuri itseni voittamisesta ja tuloksien saavuttamisesta. Kun päivä päivältä huomaa saavuttavansa jotakin, pääsevänsä kohti omia tavoitteitaan, huomaavansa muutosta kropassaan ja tuloksissa salin puolella, on motivaationi taattu. Tässä vaiheessa on hyvä täsmentää, että olen ennen tätä neljä vuotta kestänyttä kuntosaliharrastustani ollut erittäin epäurheilullinen. Harrastuksia oli, mutta ei liikunnallisia. Lenkkeilyä en voi kutsua harrastukseksi. Ihminen kun on luotu liikkumaan. En ole harrastanut säännöllisesti nuorempana mitään lajia. En ole treenannut mitään varten. Tämä on myös harmittanut minua aina. Ihailin aina nuorempanakin kavereita, jotka koulun jälkeen kiiruhtivat treeneihin. Suurin osa näistä treenasi jotakin joukkuelajia varten, osa yleisurheilua. En vaan ole löytänyt itsestäni koskaan mitään joukkueurheilijaa useidenkaan lajikokeilujen jälkeen. Yksilölajit kiinnostivat jo nuorempana, mutta en osannut kohdentaa kiinnostustani silloin mihinkään tiettyyn lajiin, ikävä kyllä. Toki parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

 

Osittain varmasti tästä epäurheilullisuudesta, osittain persoonastani johtuu, etten yksinkertaisesti voi hakea motivaatiota kilpailemisesta. Tarvitseeko minun ylipäätään?  Enhän osannut aiemmin edes haaveilla pelkän urheilijaminän löytämisestä. Kisalavalle nouseminen olisi minulle jo itsessään niin suuri saavutus, etten edes suoraan sanottuna osaa sellaisesta haaveilla. Pelkällä lavalla seisomisella olisin jo voittanut, nimittäin itseni. Nykyään minulta usein kysytään, mihin kilpailuihin tähtään ja treenaanko jotakin kilpailua varten? Aluksi kysymkset suorastaan hämmästyttivät ja yllättivät. Että minäkö? Kilpailuihin? Suoraan sanoen en ollut joutunut miettimään asiaa aiemmin, koska en yksinkertaisesti uskonut siihen. Nyttemmin vastaus on mietitty. Aika näyttää. En poissulje kilpailemista joku päivä, mutta ei kuulu lähiajan tavoitteisiini.

 

Toisaalta on hyvin epäreiluakin sanoa, mutta välillä minusta tuntuu, että tulokset salilla ja muuttunut kroppa ovat tulleet helposti. Miksi näin, johtuu varmaan siitä, että olen nauttinut koko ajan aivan suunnattomasti työstä jota olen tulosteni saavuttamiseksi tehnyt. En ole mieltänyt sitä missään vaiheessa "työksi" tai urakaksi. Alussa minulta myös puuttuivat tavoitteet, koska en juuri uskonut saavuttavani mitään erityistä. Työ kuitenkin tuotti tulosta, ja näiden tulosten näkeminen jos mikä motivoi jatkamaan. Osittain syy ikävä kyllä löytyy myös siitä, etten koskaan ole uskonut itseeni tarpeeksi. Itseäni kohtaan koettu epävarmuus on urheilun myötä kääntynyt vahvuudekseni ja tuonut rutkasti lisää itseluottamusta. Salilla käyminen on kehittänyt minua ihmisenä huimasti. Tästä olen ikuisesti kiitollinen. En voi olla tyytyväisempi nykyiseen minääni ja elämääni yleensä.

 

Urheilija tai ei, olen ja tulen toivottavasti aina olemaan oman elämäni urheilija. Ja vieläpä oman elämäni paras lajissani. Muiden silmissä saatan olla urheilija tai olla olematta. Toiset vaativat savutuksia ja näyttöä urheilijalta. Loppujen lopuksi tärkeintä on mitä itse ajattelet. Haluan kirjoituksellani ennen kaikkea rohkaista kaikkia uskomaan itseensä. Tehkää asioita joita rakastatte, ylittäkää omat odotuksenne, voittakaa itsenne. Asettakaa pieniä tavoitteita, kuten itselläni alussa, pelkkä liikunta oli tavoite. Älkää verratko liikaa muihin tai miettikö mitä muut teistä ajattelee. Tämä on kaiken a ja o. Mitä vaan voi saavuttaa, jos vaan tarpeeksi uskoo ja haluaa.

 

Mitä mieltä olette ajatukistani? Jaatteko kanssasi samoja mietteitä? Oletteko itse urheilijoita? Koetteko olevanne tai haluaisitteko olla?